Pentti Korpela
Olen paljasjalkainen kemiläinen, hitaasti kypsynyt ja viiveellä viisastunut puolimatkan krouvin saavuttanut, luontoon leimautunut liikunnallinen, retkeilevä, kirjoittava, kuvaava ja videoiva retki- vaan ei retku -toimittaja. Minusta löytyy sosiaalinen ekstrovertti ja samalla yksin viihtyvä introvertti erakko. Koulutuksesta mainittakoon, että valkolakki tuli aikoinaan hankittua, samoin instrumenttiasentajan paperit. Muutama vuosi kului taiteen ja seikkailukasvatuksen opintojen parissa. Olen erikoistunut retkioppaiden tekoon ja juuri ilmestyi Lounais-Lapin retkiopas. Mutta olenko valmis? En tietenkään, aina keskeneräinen mutta en toki keskenkasvuinen. Olen kirkkoon kuulumaton ja uskonnoton, mutta pohjimmiltani hengellisyyttä pohtiva pakana, jonka pyhättö on luonto.
Historia tulee polulla vastaan, osa 3
Myllyniemen sortteerialue oli Euroopan suurimpia tukin erottelupaikkoja. Tukkien kuljetus metsistä sahoille ja tehtaisiin vesistöjen kautta uittamalla yleistyi Lapin läänissä noin 130 vuotta sitten. Kemijoen uittoyhdistys perustettiin vuonna 1901. Uitto loppui vuonna 1991.
Myllyniemen alueelle on jäänyt useita uittoon liittyviä rakennuksia, kuten asuintaloja, ruokalarakennuksia, konttoreita, lukusaleja, verstaita, pajoja, varastoja, venevajoja ja jopa putka. Alueella on 12 erilaista uittorakennusta. Museovirasto on luokitellut Myllyniemen uitto- ja savottatukikohdan merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Suuri punatiilinen voimalarakennus seisoo törmän juurella. Sen alapuolella on puoliksi veteen rakennettu voimalan osa. Törmän päällä on massiivinen, tiilistä rakennettu muuntaja. Suuri-ikkunainen puurakennus on toiminut ruokalana.
Eräässä miehistöparakissa on teräsjoustinsänkyjä, ”hetekoita”. Nimi tulee Helsingin Teräshuonekalutehtaasta. Heteka oli aikansa hittituote. Niitä tehtiin kaksi miljoonaa kappaletta. Täällä yöpyneet uittomiehet nukkuivat narisevilla hetekoilla.
Eräässä tuvassa on seinään kiinnitetty metalliteline 60:lle saappaalle. Huopakattoisen tuvan katto on jo romahtanut. Näin tulee käymään pian muillekin, ellei peltikattoa laiteta niiden suojaksi.
Rannassa seisoo Ensio Seppäsen vuonna 2001 veistämä uiton muistomerkki. Joessa on jäljellä kaksi kiviarkkua. Eniten puuta eroteltiin 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Tukkien määrässä ennätysvuosi oli 1927, jolloin käsiteltiin yli viisi miljoonaa tukkia. Enimmillään erottelussa työskenteli 1500 ihmistä, mutta viimeisenä vuonna enää 280. Uitonrannassa järjestettiin tukkilaiskisoja aina 1960-luvulle asti.
Polku vie havumetsään
On kaunis kesäinen, elokuun loppupuolen päivä. Raikas pohjoistuuli viilentää, mutta aurinko jaksaa lämmittää yhä. Sääsket ovat kadonneet ja puolukat alkavat olla punaisia.
Uiton portilta aloitamme kolmen tuttavani kanssa Kuivanuoron kierroksen, joka on pituudeltaan noin 8,5 kilometriä. Punainen tiilirakennus rannassa on uiton vanha paja.
Ylitämme Majaputaan, paikallisesti Pyhänhengenputaan alueen komeinta riippusiltaa pitkin – Kemin Golden Gatea. Muinaisten piispojen kerrotaan lähetysretkillään käyttäneen pudasta pakanoiden kastamisessa jo Luoteis-Venäjän Novgorodin tasavallan aikaan 1300–1400-luvuilla. Toisen tarinan mukaan Kemin kirkonkellot olisi aikoinaan upotettu siihen. Tuohon aikaan kirkonkellot olivat sotaretkien suosittua ryöstötavaraa. Golden Gatelta on hypännyt alas yli 1600 ihmistä. Majaputaan sillalta ei onneksi kukaan.
Ylitämme niityn ja ohitamme suuren, punamullatun venevajan. Sen sisällä on vanha, harmaaksi maalattu uiton rautavene.
Kinttupolku sukeltaa havumetsän sisään. Mustikkaa on ollut tänä kesänä hyvin ja puolukkaa näyttää tulevan myöskin runsaasti.
Ohitamme Majaputaan laavun. Vanhemmilla kemiläisillä on paljon muistoja uimarannasta, joka oli laavun kohdalla. Sadat kemiläiset kävivät täällä uimakoulun, mutta paikalla sattui hukkumisiakin. Majaputaan uimarannan tarina päättyi, kun Kemi-yhtiö katkaisi putaan virtauksen maavallilla. Paikalliset asukkaat toivovat, että patoon tehtäisiin siltarumpu. Näin vesi pääsisi taas virtaamaan vapaasti Majaputaassa. Sotisaaren kyläyhdistyksen aktiivit raivasivat vasta laavun ympäristöstä liiat pusikot pois. Laavua on töhritty ja jälkiä on jouduttu peittelemään.
Kyltit ohjaavat Mustakarinnokan reitille. Kaupunki on merkinnyt sen puolikilometripylväillä. Polku nousee harjanteen päälle. Ohitamme reitin ainoan siirtolohkareen. Vasemmalla puiden takaa erottuu kaunis, jokimainen, 1,4 kilometriä pitkä Rovanperänlahti.
Ohitamme hylätyn ja hajotetun talon. Mukanamme kävellyt Veikko tietää kertoa, että talo on ollut vielä 80-luvulla kunnossa. Siinä oli takka, tilava pirtti, sähkölaitteita ja sauna. Sähköt tulivat aggregaatista. Kun vartiointia ei ollut, epämääräinen vandaaliporukka murtautui sisään ja alkoi majailla mökissä sekä pikku hiljaa hajottaa paikkoja. Huligaanit repivät seinät auki ja heittivät irtaimiston ulos. Viehättävällä paikalla ollut mökki tuhottiin sisältä kokonaan. Nyt joku on alkanut pitää soutuvenettään rannassa.
Polun varressa on vadelmaa, mansikkaa ja villiviinimarjoja. Sieniä, kuten haperoita ja kangasrouskuja on siellä täällä. Löydämme keltahaarakkaita.
Ylitämme hakkuuaukion jossa on kumpu. Sen alla on vanha maakellari. Vieressä on ollut aikoinaan ilmeisesti maatila tai asuinrakennus. Saavumme karttataululle, jonka luona on kuntokirjoja. Tulemme lepikkoiseen ja heinäiseen rantaan Mustakarinnokalla. Hieno näköala avautuu merelle.
Merellä näkyy kalastajien saari
Suoraan edessä parin kilometrin päässä lounaassa näkyy kalastajasaari Kuivanuoronkrunni. Näillä vesillä Sotisaaren suku on pyytänyt lohta 1500-luvulta asti. Saaren pohjoisnokalla nököttää kortteli vanhoja puurakennuksia. Pikku kylä on kuin kalastusmuseo. Vielä 40-luvulla saarella asuttiin ympärivuotisesti. Kalastajien mukaan valtiovalta haluaa ajaa alas vuosisatojen perinteen. He ennustavat, että pyytäjät tulevat loppumaan ennemmin kuin saalis.
Vasemmalla näkyvät Täikönkari ja Ruutinkari. Oikealla siintää Pikku-Räiskö. Veikon mukaan täällä on ollut aikoinaan upea hiekkaranta, joka on nykyään kasvanut umpeen. Meren pohja on Kemijoen kuljettamaa hiekkaa. Täältä voi halutessaan kahlata polviin ulottuvassa vedessä melkein kilometrin Pikku-Räisköön päin. Veikko kertoo, että hänen lapsuudessaan perheet kävivät täällä retkeilemässä. Silloin saatettiin ottaa mukaan kiljupönttökin.
Suuntaamme tiheään mäntymetsään. Polku yhtyy hiekkatiehen ja se muuttuu kinttupoluksi, joka tulee rinteen reunaan Nousemme harjannetta jyrkän hiekkarinteen laelle. Täällä urheilijat tekevät intervalliharjoituksia. Avara näköala ympäristöön ja Metsä Groupin tehtaalle avautuu. Jatkamme loivaan alamäkeen Mustakarintielle. Ohitamme hiekkatörmän, jossa on – tai on ollut – törmäpääskyn pesiä. Jätämme tien ja nousemme rinteessä olevat maaportaat. Seuraamme metsään hakattua linjaa, jonka päässä näemme punaisen rakennuksen. Ylitämme Vähämaantien.
Polku erkanee jokirannan komeaan havumetsään. Rantatörmässä on Kemin mahtavin männyn juurakko, jonka alle voisi rakentaa majan.
Joen haara, Kuivanuoronpudas avautuu vasemmalle. Ohitamme Myllyniemen venesataman ja pihan, jossa seisoo komea ankkuri patsaana.
Ranta-aukiolla kasvaa mahtavia, uiton elinkaaren nähneitä petäjävanhuksia. Täällä on kaksi levähdyspenkkiä upealla paikalla. Pienen maisemanihailupaussin jälkeen löntystely jatkuu.
Uiton punamullatut miehistörakennus ja venevaja jäävät oikealle. Pian olemme taas notkuvalla riippusillalla ja leppoisa vaellus on ohi.
