Mies joen rannalla kalastusasussa juuri saatu iso kala käsissään.

Santeri Lindholm

20.4.2020

Olen 36-vuotias mieshenkilö, kotoisin Vantaalta, opiskellut lakia Rovaniemellä ja valmistumisen jälkeen työskennellyt muutaman vuoden pääkaupunkiseudulla ennen Kemiin muuttoa. Kemi on tähän mennessä viides kotikaupunkini. Työkseni hoidan kaupunginlakimiehen virkaa kaupungintalolla. Muita juristin tehtävissä toimivia kaupungin palkkalistoilla ei olekaan. Harrastan metsästystä ja kalastusta ja ne oheistoimintoineen vievätkin kaiken vapaa-aikani, mitä työ ja perhe minulle suo. En harrasta mitään varsinaista liikuntaharrastusta eikä sellaiselle oikein aika riittäisikään mutta olen suuri arkiliikunnan kannattaja. Sulan maan aikaan kuljen työmatkat pyörällä (toisinaan myös naapurikuntiin) ja talvisin kävelen. Arkiliikuntaintoani kuvaa hyvin se, että koen esimerkiksi suurta henkistä pahoinvointia, jos ajaudun käyttämään hissiä alle kuuden kerroksen siirtymiin.

Jälleen huhtikuu

Taisin vuosi sitten kirjoittaa, kuinka huhtikuu täällä on hieman hankalaa aikaa Etelä-Suomesta kotoisin olevalle, kun kevät ei tahdo edetä alkuunkaan samaan tahtiin.

Kuolleita kaloja jäällä, pilkkijä jättänyt lokeille.
Lokkien ruokapöytä. KUVA: SANTERI LINDHOLM

Tänä vuonna kevään odotus ei jostain syystä tunnu ollenkaan niin pitkältä, mutta mielentilaa lienee sotkenut vallitseva maailmantilanne ja sen tuomat muutokset omaan arki- ja työelämään.

Sinällään kaikenmaailman rajoitukset eivät ole liikuttaneet omaa vapaa-ajan viettoani oikeastaan millään tavalla. Harrastan täsmälleen saman verran ja samalla tavalla kuin ennenkin. Toki asiaan vaikuttaa suuresti se, että minun mielestäni parhaat harrastuspaikat ovat aina olleet ne, joissa ei näe ketään muuta ihmistä, puhumattakaan, että niitä olisi tungokseksi asti.

Sen verran rajoitukset ovat tosin vaikuttaneet, että juuri, kun sain vuosien mietiskelyn jälkeen aikaiseksi ajella naapurimaan puolelle siikaa pilkkimään, niin jo toisen reissun jälkeen rajan ylittäminen kiellettiin. No, jälkimmäisellä reissulla en saanut kyllä kalaakaan, niin eipä tuo suuremmin harmittanut. Uskottelen itselleni, että siiat valuivat takaisin mereen jo maaliskuun puolella, joten mitä turhaa siellä olisi huhtikuussa enää ajellutkaan.

Mies pilkillä jäällä, kala vieressä lumessa.
Siikapilkillä rajan tuolla puolen. KUVA: SANTERI LINDHOLM

Pilkkikelit ovat suosineet parina viimeisimpänä viikonloppuna ja onpa jäältä saanut laskea viikko sitten pitkälle toistakymmentä autoakin. Tosin seuraavana viikonloppuna autoja oli jo huomattavasti vähemmän. En osaa sanoa, että oliko syy autojen vähenemiseen jäälle satanut muutaman sentin lumipeite vai se, että edellisenä viikonloppuna joku onnistui upottamaan autonsa Selkäsaaren ja sisäsataman väliseen railoon, mutta varmaan ihan hyvä, ettei autolla enää jäällä suuremmin ajeltaisi, vaikka jäätä vielä suunnilleen kairan mitan verran onkin.

Lämpenevät ilmat ja sulamisvedet alkavat nopeasti heikentämään jäätä ja ainakin virtapaikat ja vanhat avannot laajenevat nopeasti. Pilkkikelien sinällään kuitenkin uskon jatkuvan vielä ainakin vappuun saakka, kunhan vähän katsoo, minne menee.

Kalat sen sijaan ovat olleet kateissa tai ainakin turkasen huonolla syönnillä. Verkot ovat pyytäneet käytännössä tyhjää jo pari viikkoa mutta ne ovatkin ehkä jo liian syvässä. Pilkillä parhaat ahvensaaliit olen parilla viime reissulla saanut alle 2 metrin vedestä (Munakarin edestä) mutta viimeksikin jokaista otettavan kokoista ahventa varten piti onkia noin 15 särkeä, eikä särkien määrään vaikuttanut sekään, että käytin noin puolet ajasta pelkkää tasapainoa ilman syöttiä. Sain silti yhden aterian verran ahvenia ja sen seurauksena paikan noin 20 harmaalokkia saivat jokainen puolisen kiloa särkeä kupuunsa.

Vaikka verottajan ohjeen mukaan kalastus ei ole liikuntaharrastus (sain sen vastaukseksi, kun pari vuotta sitten kysyin verottajalta, voiko työnantajan antamalla liikuntasetelillä maksaa kalastuslupia) niin olo oli loppupäivän melko liikkunut, kun olin aamun aikana kävellyt kuutisen kilometriä pulkan kanssa ja kairannut parikymmentä reikää päälle 70-senttiseen jäähän. Jää on onneksi pitkälti lumeton, mutta toisaalta aivan sileällä jäälläkin käveleminen on yllättävän raskasta, ainakin vastatuuleen.

Lapsia istuu avannon vierellä jäällä.
Verkoilla lasten (huoltovarmuus- ja) eräkasvatusta. KUVA: SANTERI LINDHOLM

Kevät kuitenkin tulee vääjäämättä, oli jotakin liikkumisen rajoituksia tai ei. Jos sisällä oleminen ahdistaa, niin suosittelen kaikille metsään menoa. Tai jäälle, ainakin vielä hetken aikaa. Jos muuta tekemistä ei keksi, niin laavulle voi aina mennä paistamaan makkaraa tai vaikka suklaalla täytettyä banaania, jos lihaa ei halua syödä.

Kemin kaupungin alueellakin laavuja on sen verran paljon, että tungosta tuskin tulee missään ja tarpeelliset turvavälit tuntemattomiin saa hyvin pidettyä, jos se nyt muutenkaan on suomalaisilla ollut koskaan mikään ongelma. Ja jos etukäteen suunniteltu laavu onkin jo varattu, niin siirto seuraavalle ei yleensä muodostu kovinkaan pitkäksi.

Kaupungin laavut on lueteltu kaupungin nettisivuilla (linkki: https://www.kemi.fi/vapaa-aika-ja-kulttuuri/liikunta-ja-luonto/laavut/ ), joskin pikaisella vilkaisulla pieniä yllätyksiä voi tulla. Esimerkiksi Vallitunsaaren lounaispuolen laavu paloi muistaakseni jo toissavuonna ja saaren länsipuolelle merkitystä laavusta en kyllä neljän vuoden aikana ole saanut minkäänlaista havaintoa, vaikka satakunta kertaa siitä olen mahtanut ohi mennäkin.

Mutta pääosin laavut ovat siellä missä pitääkin, ne ovat hyvin hoidettuja ja polttopuitakin on ollut hyvin tarjolla. Nuotion korventamasta grilliritilästä ei mikään pöpö makkaraan loikkaa.

Takaisin listaukseen