Kemiläiset juurakot

Olen ehtinyt tavata mummoni äidin lapsena, eli se tarkoittaa, että oma ajallinen kurotukseni ulottuu melkein 1900-luvun alkuun ja nyt lapsenlapsien myötä aikajana on kuuden sukupolven ketju, joka ulottuu toivon mukaan 2100-luvulle.

Vuodenvaihde on otollinen aika käydä oppilaiden kanssa kiinni ajan käsitteeseen. Vaikka en mikään historian tutkija olekaan, niin omalta osaltani olen työssäni ottanut menneen ja tulevan käsittelyyn asiassa kuin asiassa, istuttanut pistokkaita. Historia voi sanana olla pölyinen, mutta oma kokemukseni on, että historiasta kiinnostuneet ovat kiinnostuneita melkein kaikesta, koska kaikki liittyy kaikkeen. Mistä vain voi aloittaa. Jokaiselle lapselle ja oppilaalle on voimaannuttavaa kokea ja tietää, että hän kuuluu johonkin suurempaan ja ihmisen yksi juurakko on aina se oma koulu. Kouluni kunniatehtävä on rakastuttaa lapset kotiseutuunsa Kemiin ja sen menneisyyteen, nykyisyyteen ja toivottavasti tulevaisuuteen. Siivet ja juuret, juuret ja siivet. Molemmat yhtä tärkeitä.

Ajattelin jakaa teille yhden tällaisen oppilaiden kanssa tekemäni pistokkaan istutuksen. Ja tarvittiin siihen vähän mielikuvituksen siipiäkin.

Kun nuorena opettajana tulin Kemiin töihin, antoi silloinen vs. koulutoimenjohtaja Martti Höynälänmaa minulle viranhoitomääräyksen kylkiäisenä koulutoimenjohtaja Pekka Pasasen kirjoittaman Kemin koulujen 100-vuotishistoriikin. Ennen ensimmäistä työpäivää sen myös luin. Olin niin innoissani päästyäni vakitöihin juuri Keskuskoululle, jatkamaan opettaja Sinikka Heikkilän paikalla ja luokkatilassa unelma-ammatissani.

No, tästä historiikista minulle jäi mietityttämään yksi kappale. Ja uskokaa tai älkää, niin 26 vuotta meni pohtiessa sitä aina välillä. Yhdessä sivulauseessa mainitaan, että Kemin ensimmäinen opettaja oli vanhempi kansakoulunopettaja Elias Kauranen. Miksi joku vanhempi kansakoulunopettaja oli tänne asti lähtenyt vielä vanhoilla päivillään koulua aloittamaan, ehkäpä epäpätevyys oli syynä. Ehkäpä ketään muuta ei ollut saatavilla, olihan tämä siihen aikaan aika alkeellinen metsäperä. Ehkäpä…

Kun sitten Kemin koulun perustamisen 140-vuotistaival tuli täyteen, kerroin oppilailleni tästä pitkästä ehkäpähkästäni ja siitä, kuinka joskus asiat jäävät ikuiseen ihmettelyyn. Oppilaat eivät tähän tyytyneet, vaan kehottivat googlaamaan! Ja arvatkaas mitä. Se kannatti. Kansakoulunopettaja Elias Kaurasesta löytyi sukututkimusesitelmä.

Kuudesluokkalaisten kanssa päädyimmekin lopulta keräämään tietoa ja tuokiokuvia Kemin ensimmäisestä koulusta ja opettajasta yhteisenä projektina. Minulla oli näyttää oppilaille malliksi aiemman Sauvosaaren koulun yläasteen kotiseutukirja vuodelta 2004. Kyllä mekin osaisimme.

Tiedonkeruuta piti toki tehdä muutenkin kuin googlaamalla. Tämän tuloksena pystyimme iloksemme antamaan uutta tietoa Eliaksen sukuhistoriikin kirjoittajalle, kun postitimme hänelle kuvan pormestari Matti Niemelän talosta, jossa Elias ja hänen vaimonsa olivat Kemissä asuneet ja koulua pitäneet 1878-1880.

Ihminen Elias Kauranen, johon tutustuimme, olikin sitten ihan jotain muuta, kuin vanhempi epäpätevä kansakoulunopettaja. Ensinnäkin hän oli nuori, pätevä, seminaarista valmistunut ja eläväinen nuorimies, joka hukkaili matkatavaroitaan Jyväskylän laivasillalle ja etsi niitä sitten lehti-ilmoituksella. Kemiin tullessaan hän oli vastikään avioitunut isä, joka nuorikkonsa kanssa asettui juuri valmistuneeseen Niemelän kaupunkitaloon. Sieltä oli vuokrattu heille kamari ja keittiö, työtilaksi koululle sali. Pelkkien faktojen lisäksi eläydyimme ja kuvittelimme parhaamme mukaan elämää, jota Elias ja Hilda elivät lapsineen. Kävimme kävelemässä ensimmäisen koulurakennuksen ympäristössä, sitten piirtäen, kirjoittaen ja lopulta myös näytellen koimme työnhaut, häät, muuton Kemiin, opettajuuden innon, kirjaston perustamiseksi pidetyt arpajaiset. Sitten myös surulliset asiat, kuten kahden lapsen, Ellen Alinan ja Armo Toivo Urhon kuoleman lyhyen ajan sisällä kuumetautiin. Ja lopulta avioeron ja Eliaksen lähdön pois Kemistä. Pääosan loppuelämästään Elias kulki saarnamiehenä Suomessa, eikä enää avioitunut.

Työrupeamamme loppuvaiheessa kävimme vielä porukalla entisajan pukimiin pukeutuneena ottamassa luokkakuvan vanhan Jänkälän portailla. Meitä oli suunnilleen yhtä monta, kuin oppilaita Kemin ensimmäisessä koulussa sen ensimmäisenä lukuvuotena. Jokaiselle olisi riittänyt tuoli kouluhuoneessa. Siellähän me olimmekin kuvitteellisesti istuneet ja mielikuvissamme käyneetkin.

Mirka Niskasen muistelmat kansankynttilä Elias Kaurasesta 1851-1930 löytyvät osoitteesta https://seppalankauraset.weebly.com/kansankynttilauml-elias-kauranen.html (linkki poistettu 18.2.2022 toimimattomana)

Sellaisen aikamatkan teimme. Sanotaan että ihminen elää niin kauan aikaa kun hänet muistetaan ja valokuvilla on merkitystä niin kauan aikaa kun ihmiset pystyvät kertomaan, ketä kuvissa oikein esiintyy. Eliaksen tarina muistuttaa meitä, että kaikella tekemällämme on merkitystä, siitä meidät voidaan muistaa vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Eikä haittaa, vaikka herätämme ihmetystä eläessämme tai sen jälkeen, siitä meidät vain paremmin muistetaankin.

Hyvää alkanutta uutta vuotta lukijoille!