Kemin suursaarta kiertämässä

Lähes helteisessä säässä aloitamme melonnan Paavonkarin Satamankankaan laavun rannasta. Merituuli viilentää ilmaa miellyttävästi. Melomme ohi Prykärin luodon ja merimerkin suunnaten kilometrin päässä siintävään Rautakallioon. Siellä on Kemin saariston korkeimmat kalliot ja vanha kivilouhos. Siitä on louhittu tiettävästi vuonna 1946 kiviä Ajoksen aallonmurtajiin. Saaren korkein kohta on jäljellä ja se nousee noin seitsemään metriin merenpinnasta. Rantaudumme pienelle hiekkarannalle, jonka luona on hieno leiriytymispaikka. Kallioihin on jäänyt kiinni useita ranteen vahvuisia rautaisia poranteriä. Lähdemme kiertämään saarta. Länsireunalla on kivisiä poukamia. Kallion päällä seisoo tyhjä autioteltta. Kuka lienee sen tänne jättänyt? Kallioiden reunalla kasvaa mm. tyrniä ja mesimarjaa. Eteläpäässä on suuria kiven lohkareita.

Melomme Veitsiluodon sataman ohi, jossa vuonna 1960 valmistunut jäänmurtaja Sampo makaa laiturissa unohdetun näköisenä. Ensimmäinen pistolaituri oli valmis 1959. Myöhemmin on rakennettu erilliset laiturit mm. pölli-, kaoliini- ja peräporttilaivoja varten. Päälaituri poistui käytöstä 2019. Puisia kuljetusproomuja Veitsiluodossa tehtiin vuoteen 1950. Marraskuussa 2005 Greenpeace ilmestyi pakettiautolla ja perämoottorikumiveneillä satamaan osoittamaan mieltään kiistahakkuista poronhoitoalueella. Tempauksen alkuunpanijoina oli kolme poromiestä.

Vesi pauhaavan tehtaan edessä on harmaata ja se haisee pahalle. Iso purkuputki suoltaa jätettä satama-altaaseen kuutiometreittäin sekunnissa. Saha aloitti toimintansa vuonna 1922 ja sellutehdas 1930. Tulevaisuus näyttää, miten toiminta jatkuu.

Väylä vie kolmen sillan ali hiekkapankille

Pian alitamme Rivinkarin sillat. Rivinnokan jo puretulta massavarastolta kulki aikoinaan 1300 metriä pitkä ilmarata Veitsiluotoon. Alitamme kaksiosaisen Kraaselinsillan. Rautatie valmistui 1931 ja varsinainen maantiesilta tuotiin Keroputaalta 1955. Sillan luona kasvaa keltaista ulpukkaa ja valkoisia lumpeita. Kaksi vesijettiä tulee meitä kohti, eivätkä ne hidasta lainkaan vauhtiaan. Ne porhaltavat vierestä ohitsemme. Olen jo tottunut vesijetti-ihmisten ajattelemattomuuteen ja ylimielisyyteen vesillä. Jetistä tuleva terävä aalto voi pahimmillaan kaataa kajakin.

Kierrämme Juurakon laavusaaren. Siellä on asunut enimmillään yli 200 ihmistä, Laitakarin sahan työntekijöitä. Viimeiset muuttivat pois vuona 1958. Saaressa oli koulu, kaksi kauppaa, useita kaivoja ja yhteissauna. Talojen perustuksia on vielä jäljellä.

Suuntaamme Ajoksen kuuluisalle, noin puoli kilometriä pitkälle, mutta vain kymmenen metriä leveälle hiekkapankille. Pidämme täällä tauon. Kajakin saa helposti vedettyä ylös hiekalle. Paikka on varsinkin lapsiperheiden suosiossa. Hiekkapankkiin liittyy iloisia tarinoita ja surullisia tragedioita. Kesällä 1959 eräs pikkupoika joutui veden varaan hiekkapankin syvällä puolella. Uimataidottomat vanhemmat menivät pelastamaan poikaa sillä seurauksella, että itse hukkuivat noin kolme metriä syvään veteen. Poika pelastui sivullisen ansiosta. Hiekkapankki on siitä erikoinen, että eteläpuolella ranta on matala kahluukenttä. Pohjoispuolella ranta on petollisen äkkisyvä. Isommatkin veneet voivat ajaa suoraan pohjoisrannan hiekkakynnykseen kiinni.

Ohitamme Syväleton, jossa on laavu. Melomme viivasuoraan kohti Ajoksen nokkaa. Häikäisevä valo väreilee aaltojen kimaltaessa. Pidämme tauon kivivallien suojaamassa kuvauksellisessa kalasatamassa. Täällä on laitureissa troolareita ja tunnelma on kuin ulkomerellä. Tyrnipensaat kukoistavat ja ensimmäiset kypsyneet ahomansikat maistuvat. Kalakioskista saa mm. lohta fileroituna kympillä kilo. Täällä on myös laavu. Mietimme, että sitä voisi siirtää 50 metriä lännemmäs, niin hieno merinäköala avautuisi. Nyt laavun edessä on kaikenlaista roinaa. Viereinen tutkamastolla varustettu luotsiasema valmistui vuonna 1989. Kaksi oranssia Finnpilotin kutteria odottaa luotsauskeikkaa laiturissa. Ensimmäinen luotsitupa valmistui Pitkäkariin vuonna 1872.

Kalasatama jää taakse. Juuri kun olemme tulossa kivivallin takaa avomerelle, kuuluu hälytysääni ja pian sen perään kumea räjäytysääni. Taaimmaisessa satama-altaassa irtosi pala kallioista meren pohjaa uuden laiturin tieltä. Allas syvenee 12 metriin.

Syväsatamassa puhaltavat muutoksen tuulet

Syväsatamaa alettiin rakentaa vuonna 1939. Ensimmäinen laituri saatiin viimeistelyä vaille valmiiksi jo sodan aikana. Taisto Saaren toimittamassa mielenkiintoisessa kirjassa ”Laivoja Kemiin” kerrotaan, että ensimmäinen laiva, joka saapui syväsataman laituriin oli saksalainen Martha Russ syyskuussa 1944.

Sodan lopussa saksalaiset työnsivät ja upottivat laiturin viereen sata rautatievaunullista erilaisia sotatarvikkeita. Niiden ylösnostoon meni toista vuotta. Pistolaituri oli täysin valmis 1947. Kakkoslaituri valmistui olympiavuonna 1952 ja sinne saatiin kaksi mahtavaa kiskoilla kulkevaa itäsaksalaista nostokurkea. Ne näkyivät aina kaupunkiin asti, mutta ne romutettiin 2014. Öljysatama valmistui 1954. Eetunkaija (Sahatavaralaiturit 3 ja 4) kaivettiin kuivalle maalle 1963 ja täytettiin sitten vedellä. Vuosina 2003-2004 Eetunkaija täytettiin ruoppausmassoilla ja se jäi uuden laiturikentän alle. Laajennus kymmenen metrin lastaussyvyydelle avattiin 20.10.2005. Paperin vienti Veitsiluodon satamasta siirtyi näin lopullisesti Ajokseen. Kun ykköslaituria korjattiin heinäkuussa 2016, sieltä löytyi saksalaisten kätkemä 500 kilon lentopommi. Oli kaivinkoneen kuljettajan onni, että hän huomasi pommin ajoissa. Alue evakuoitiin kiireesti 600 metrin säteellä, kun armeijan pommiryhmä teki räjähteen vaarattomaksi ja kuljetti sen muualle tuhottavaksi. Voimaa kuvastaa, kun Pohjois-Karjalassa 2008 räjäytettiin 500 kilon pommi kymmenen metrin syvyydessä, se nostatti 70 metriä korkean vesipatsaan. Kun Saksassa 2014 räjäytettiin hallitusti samanlainen pommi, se teki maahan halkaisijaltaan 25-metrisen kraatterin. Vielä kesäkuussa 2021 Metsä Fibren tehtaan rakennustyömaalta löytyi sodanaikainen räjähde. Saksalaiset pommittivat aluetta juuri ennen lähtöään Kemistä lokakuussa 1944.

Aitiopaikalla aallonmurtajalla

Matka jatkuu syväsatamaa suojaavalle aallonmurtajalle, jonka pohjoispäässä on pahasti kallistunut majakka. Sitä nimitettiin hiihtokansan suussa ”Vilkuksi”. Se valmistui aallonmurtajan päähän vuonna 1947. Nyt majakka on kuin Pisan kalteva torni. Sen betonijalusta on murtunut monesta kohtaa ja majakka uhkaa kaatua mereen, ellei sitä tueta jollain tavoin.

Teemme kävelyretken pitkin aallonmurtajaa. Alkupätkä, noin 200 metriä, on siistiä työtä. Se on ”rivinteerattu” eli isot kivenlohkareet on aseteltu huolellisesti paikoilleen ja kiinnitetty toisiinsa paksuilla rautatangoilla. Seuraavassa pätkässä kivet on vielä aseteltu, mutta rautakiinnikkeet puuttuvat. Kolmannessa pätkässä kivet on vain kasattu epäjärjestyksessä paikalleen ja joudumme tasapainoilemaan kivien välissä. Pysähdymme toiseen tuulimyllysaareen, jossa tiirat tekevät sähäköitä syöksyjä meitä kohti. Katsomme paremmaksi kääntyä takaisin. Upea keltamaksaruoho on pioneerikasvi, joka on ensimmäisenä kukkana vallannut kasvualustan aallonmurtajan betonimuurauksista. Keltakarttajäkälä muodostaa taiteellisia kuvioita kivien pintaan. Rivinteerauksen päässä on nimikirjaimet: AY 3.9.1948. Tuolloin oli siis vasta 200 metrin pätkä aallonmurtajaa valmis.

Samalla satamassa alkaa tapahtua. Pääsemme seuraamaan aitiopaikalta, kun suuria rahtilaivoja lipuu ohitsemme. Ensin ruotsalainen Suomen väreihin (sinivalkoiseksi) maalattu peräporttipaperilaiva Tavastland jyräyttää koneensa käyntiin ja musta savu tuprahtaa piipusta. Tavastland on 190,8 metriä pitkä ja 26 metriä leveä. Sen syväys lastissa on 7,8 metriä. Laiva lipuu hitaasti ja varmasti, kuin uiva teollisuushalli, kohti ulappaa. Heti perään päräyttää toinen rahtilaiva, kyproslaisen Navalis-varustamon vihreäksi maalattu 119,3 metrinen Västerbotten koneensa käyntiin. Aluksen syväys on 6,3 metriä. Ihmettelemme, kun alus kääntyy oudosti ja yhtäkkiä pysähtyy kokonaan. Sitten laiva alkaa pakittaa kohti kakkoslaituria. Se antaa tilaa suuremmalleen. Samalla ulkomereltä (Röyttästä) lipuu Ajokseen mahtava, oranssiksi maalattu 134,4 metriä pitkä ja 22,7 metriä leveä konttilaiva, Gibraltarin lipun alla seilaava Angela. Sen syväys on 7,4 metriä. Alus on kuin uiva kerrostalo. Kansi on täynnä erivärisiä kontteja ja vaalea peräkajuutta on kapea, mutta korkea metallitorni. Manöövereiden ajan ykköslaiturissa on maannut hollantilaisen Wagenborg-varustamon harmaanvalkea, 158,8 metriä pitkä ja 25,6 metriä leveä paperilaiva Oranjeborg. Sen syväys on 9 metriä. Alus on ollut yksi vakituisimmista vierailijoista Ajoksessa viimeisen viidentoista vuoden aikana. Olen kerran käynyt jutunteon yhteydessä aluksen komentosillalla. Pikkulaiturissa makaavat aatteen väriset eli punaiset hinaaja Ulla ja satamajäänsärkijä Jääsalo. Jälkimmäinen on palvellut Kemiä jo koko ikänsä, 46 vuotta ja on vielä hyvässä kunnossa. Vuonna 1965 valmistunut Ulla on ollut Kemissä 36 vuotta. Molemmat on rakennettu Ruotsissa Åmålissa.

Suurin Ajoksessa käynyt laiva oli liberialainen Forest Hawk talvella 1992. Eukalyptushaketta Afrikasta tuonut alus oli 217 metriä pitkä ja 32 metriä leveä. Lastia purettiin pari viikkoa. Ajoksessa käydessään laiva oli jo melkoisesti ruostunut, joten alus romutettiin neljä vuotta myöhemmin.

Kansainväliset laivaristeilyt Ajokseen alkoivat lupaavasti vuonna 2005, mutta toistaiseksi viimeinen täällä käynyt alus oli ruotsalainen 1800 matkustajan M/S Birka jouluaattona 2018. Viime aikoina on ollut puhetta Viking Linen risteilyistä Helsingistä Kemiin Ruotsinlaivalla. Ideaa kehitellään, mutta korona asettaa rajoituksensa.

Laiturikentällä seisoo mahtavat betoniset, noin 15 metriä korkeat betoniseinämät. Niistä tulee uusi laituri paperilaivoille. Nämä satojen tonnien painoiset jättiläiset upotetaan jättinosturilla seinäksi mereen. Seinän takaosa täytetään louheella ja ruoppausmassoilla. Mutaproomuja on vieri vieressä. Vesi on täälläkin paikoin harmaata, mutta se ei haise, niin kuin tehtaan luona. Uusi ruoppausmassa-allas on valmistumassa öljysataman kylkeen.

Ohitamme Inakarin. Saaren pohjakivikkoon haaksirikkoutui myrskyssä marraskuussa 1957 sen ajan jättilaiva, 139 metriä pitkä öljytankkeri Wiima. Se oli Perämeren historian pahin öljykatastrofi, mutta siihen aikaan sen vakavuutta ei täysin ymmärretty. Öljyntorjunta oli tuntematon käsite. Wiimalle se oli viimeinen matka.

Seuraava satama oli romuttamo. Ajoksen rannat olivat vuosia öljyn saastuttamat, vesilintuja ja lampaita kuoli sekä simolaisten lohirysät likaantuivat, mutta ihmeellisellä tavalla luonto on puhdistanut omansa. Pikeentynyttä, mustaa öljyä löytyy enää vain etsimällä kivien alta.

Välikalliossa seisoo näyttävä merimerkki. Rantaudumme Kalliosaareen, missä pidämme syömätauon. Kallioita on louhittu 40-luvulla aallonmurtajiin.

Murhaniemi ei ole murheellinen paikka

Matka jatkuu Ajoksen eteläpäästä ohi Murhaniemen kalliolaavun ja Murhalahden. Nimet tulevat murhasta, joka tapahtui Ajoksessa 1600-luvulla. Ruumis heitettiin mereen. Se ajautui Simon rajalle pienen karin rantaan. Se sai nimekseen Ruumiskarinnokka. Murhaniemi nimenä löytyy kirjallisista lähteistä jo vuodelta 1686. Murhaniemessä on sen jälkeen sattunut useita hengenlähtöjä eri tavoin, joten nimelle on katetta. Ihmisiä on hukkunut, murhattu ja jopa kuollut auto-onnettomuudessa. Kaikista tapauksista on olemassa dokumentit epäilijöille. Luonnonkauniissa Murhaniemessä on vielä jäljellä legendaarinen pirtukuusi. Kieltolakiaikana (1919-1932) Paavonkarissa majailevat salakuljettajat tähystivät sieltä merelle. Ajoksen ensimmäinen asukas, Olli Anttonen, rakensi mökkinsä saaren itäpuolelle vastapäätä Veitsiluotoa vuonna 1921. Tästä sai alkunsa ns. Mökkiperän asutus. Ajoksen asutuksen historiasta kertoo seikkaperäisesti muistelukirja ”Ajos – Valon ja varjon saari”.

Oikealla siintää Ajoskrunni ja Kemin Kraaselin mustavalkoinen vuonna 1937 valmistunut ja 2020 peruskorjattu majakka. Näemme, että hollantilainen 90-metrinen harmaa rahtilaiva Steenbank eli Kivipenkki tulee täyttä vauhtia Veitsiluodon seitsenmetristä väylää pitkin kohti tehdasta. Se koukkaa kaukaa ja kulkee sitten Rautakallion ja mantereen välistä. Onnistumme näkemään, kun alus kyntää väylällä edessämme. Laivasta tulevat aallot ovat yllättävän loivia, eivätkä juurikaan haittaa melomista.

Kun väylää ruopattiin 70-luvun alussa itä-saksalaisen firman toimesta, vaativa työ takelteli, kun osa työntekijöistä loikkasi Ruotsin kautta länteen. Porukka vaihtui tiuhaan. Ruoppauksen jälkeen oli laivoilla useita vaarallisia pohjakosketuksia. Viimeksi väylää on ruopattu parikymmentä vuotta sitten, kun vedenalaisia kallionnokkia räjäytettiin. Väylä muistuttaa pinnan alla kulkevaa kalliokanavaa. Meri on tyyntynyt. Kaakattavat ja kirkuvat lokit lentelevät päidemme yllä. Rantaudumme ilta-auringon oranssissa kajossa Satamankankaalle ja koko päivän kestänyt retki on ohi.