Janne Kuoppala

30.10.2020

Olen 36-vuotias kemiläisen kulttuuriperinnön puolustaja. Työskentelen Kemin historiallisessa museossa ja olen koulutukseltani filosofian maisteri. Olen syntynyt ja viettänyt suurimman osan elämästäni Kemissä. Päädyin opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Se oli minulle luonnollinen vaihtoehto koska ei minulla ei ollut juuri muita kiinnostuksen kohteita. Historia on kiehtonut minua jo lapsesta saakka enkä kouluaikoina juuri muuta osannut. Opintojen aikana minulle syntyi ajatus suuntautua museoalalle. Kotiseuturakkaana ihmisenä oli onnenpotku, että valmistumiseni jälkeen kotikaupunkini museossa oli avoimena työpaikka. Työkseni painin menneisyydessä, mutta vapaa-aikana pyrin olemaan mukana myös nykyhetkessä. Harrastukseni ovat lähinnä luontohenkisiä. Kesäisin teen pitkiä vaelluksia erämaissa ja soutelen lohta joella. Syksyin metsästän hirviä ja poimin marjoja. Talvisin hiihtelen metsissä ja istuskelen pilkkimässä meren jäällä. Kevään tullen narrailen ahvenia jääpeitteen sulaessa. Kaikkiin näihin onneksi löytyy mahdollisuus ihan läheltä. Se on varmasti suurin syy, miksi palasin takaisin kotikaupunkiini.

Me nousemme vielä! Sadepäivän museokierros kaupungin historiaan

Sateisina päivinä ei aina tee mieli lähteä ulkoilmaan. Museoiden näyttelyissä on kuitenkin turvallista tehdä kiertokävelyitä paikallishistorian pariin kuivin jaloin. Näyttelyssämme on esillä lähes tuhat erilaista objektia Kemin historiasta, joten sieltä varmasti löytyy monenlaista nähtävää.

Historiallinen kiertokävely alkaa esihistoriallista ajoista, kun alue alkoi nousta merestä. Kemi on noussut silloin ja nousee yhä. Kollegallani onkin tapana todeta, että “me nousemme vielä”. Tämä tarkoittaa sitä, että Kemi jatkaa nousuaan hamaan tulevaisuuteen. Ilmiö johtuu siis maankohoamisesta, joka Perämeren rannikolla on poikkeuksellisen voimakasta. Näin ollen alueelta löydettävä esineistö on melko nuorta.

Jalkajousi 1600-luvulta. KUVA: JANNE KUOPPALA

Esihistoriallisen ajan jälkeen tuleekin käveltyä paikallisen kalastushistorian kautta alueen lukuisten kirkkojen luo. Tämän jälkeen on hyvä hengähtää hieman ja tutustua kaupungin perustamiseen ja jatkaa matkaa kohti satamaa. Kun pääsee perille, huomaa Kemissä sijainneen useita satamapaikkoja. Viimeistään tässä vaiheessa huomaa kuinka alue on historiansa aikana elänyt joesta ja merestä.

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II lahjoitti tämän matka-arkun nimismiehelle vuonna 1908. KUVA: JANNE KUOPPALA

Sataman jälkeen voi tehdä lyhyen piston sotahistoriaan. Kannattaa olla varuillaan. Se voi hieman säikäyttää. Sieltä selvittyä on hyvä suunnistaa kohti museon näyttelyä halkovaa “kauppakatua”. Sen varrella tutustuu melkein huomaamattaan paikallisiin elinkeinoharjoittajiin ja ammatteihin.

Kauppakadun jälkeen on hyvä tutustua alueen elämään tarkemmin. Matka vie elämyksellisesti koulumuistoihin. Lopuksi tutustutaan paikkakunnan syömähampaisiin, lukuisiin teollisuuslaitoksiin. Kiertokävelyn jälkeen tulee huomatuksi, että alueemme historia on rikas. Kehtaa siis sanoa olevansa Kemistä taikka vaan käymässä.

Tähän aikaan vuodesta värimaailma ulkona muistuttaa lähinnä vanhaa valokuvaa. Tästä inspiroituneena ajattelin etsiä museon valokuva-arkistosta hieman erikoisempia ja vähemmän nähtyjä valokuvia.

Näyttelyissä näkyvät kuvat ja esineet ovat vain pieni osa Kemin historiallisen museon kokoelmia. Merkittävin osa kokoelmista on museon valokuvakokoelma. Kuntalaisten onneksi olemme avaamassa näitä arkistoja yleisölle yhä enemmän. Uudet käyttöönotettavat järjestelmämme tulevat mahdollistamaan kokoelmiemme paremman saavutettavuuden.

Esimakuna poimin kokoelmista pari erikoisuutta. Ensimmäisenä silmiini pisti kuva työhön valjastetusta hirvestä. Itse olen viimeiset viikonloput istunut hirvipassissa ja siksi tämä kyseinen kuva oli minun mielestäni kiinnostava.

KUVA: KEMIN HISTORIALLISEN MUSEON VALOKUVA-ARKISTO

Toinen valokuva, joka herätti mielenkiintoni oli entinen Kemin museon pienoisveturi. Kyseessä on Arthur & Koppel Ag:n höyryveturi vuodelta 1898. Mistä veturi Kemin kaupungille tuli on minulle täysi arvoitus. Veturi oli 60-70-luvuilla pitkään Valtakadun Hakatalojen piha-alueella lasten leikkipuistossa. Sieltä se siirrettiin kaupungin lastenkodin pihamaalle Ruutinrannalle.

Sieltä veturi jossakin vaiheessa päätyi Kemin museon haltuun ja siirrettiin Meripuiston alueelle aittojen väliin.

Kovjoen museorautateiden hallussa Uudessakaarlepyyssä veturi sai uuden elämän. Vieläköhän se on siellä?